Näistä vähäisempänä ei ole ollut oma opetukseni. Muistan jo viime vuonna samalla opintojaksolla miettineeni karsimista. Ja mitä tein? Otin mukaan lisää erittäin tärkeiksi katsomiani aiheita. Seuraus: aika loppuu kesken. Juuri kun on hyvä keskustelu käynnissä, kuulen itseni sanovan: "Tästä olisi kiva jatkaa, mutta nyt pitää mennä eteenpäin."
Karkeasti sanottuna: sensijaan, että keskustelisimme, katsomme powerpointteja, etsimme tietoa netistä, pyydän palauttamaan tehtäviä Tuubiin, luen ja arvioin siellä olevia tehtäviä ja laitan lisää aineistoa sähköisille oppimisalustoille. Siinä välissä toteutan monimuotoista meininkiä värikkäine post it -lappuneen, peleineen ja mindmappeineen.
Samalla viikolla kuulin puhujaa, joka kertoi työn tuottavuudesta suhteessa aikaan. Ojaa kaivaa yksi riski mies metrin tunnissa. Kaivuri tekee saman muutamassa minuutissa (no, riipuu kaivuujäljen hienosäädöstä..).
Tietotekniikkaa perustellaan usein sillä, että se säästää aikaamme. Tosiasiassa se on monimutkaistanut prosesseja ja tuonut mukanaan uusia työtehtäviä, jotka ovat aikasyöppöjä. Tehtävämme ei ole ojankaivuuta, jossa ratkaisu -kaivinkone- on aika yksinkertainen, todella aikaa ja vaivaa säästävä.
Olen teettänyt opiskelijoilla tehtävää, jonka runo-esseemuotoinen tehtävänanto lainaa ranskalaista kirjailijaa Georges Pereciä ja päätyy sanoihin: "Osaatko nähdä mikä on merkillepantavaa?". Tätä pitäisi itse pysähtyä miettimään useammin. Mistä voisin karsia, niin että lopputulos, se mihin pyritään, eli oppiminen, olisikin suurempi? Mikä on se kaivinkone, meidän tapauksessamme digitaalisen oppimisen tai tallentamisen väline, joka lisää aikaa, sen sijaan että syö sitä? Mihin tarvitaan kaikkia post it -lappuja ja fläppipapereita (joita niin rakastan)? Sen sijaan, että menen harppauksen eteenpäin, pitäisi ehkä ottaa askel taaksepäin ja ottaa etäisyyttä kokonaisuuteen.
Jos katsoisi merkillepantavaa metsää.
Keksin opintojaksoni ongelmiin ratkaisunkin, tosin en ehdi toteuttaa sitä vielä nyt, mutta ensi vuonna. Kaivan kuopan ja heitän opintojaksosuunnitelmani sinne. Istutan päälle kukkia. Kuvittelen, että saan aivan uuden opintojakson opetattavakseni, niillä resursseilla, jotka siihen nykyään on (jotka eivät ole samat, kuin pari vuotta sitten). Teen uuden suunnitelman kaiken tietoni, hiljaisen tietoni ja opiskelijoilta saadun palautteen pohjalta.
Kill your darlings.
Niin, usein vähemmän on enemmän. Muistelen Kirsti Lonkankin luennoilla esitelleen teorian, jonka mukaan ihmisen työmuisti on sen verran kapoinen ja lyhyt, että muutama opittava asia on aivan tarpeeksi. Ja miten tärkeätä onkaan se uuden opitun asian soveltaminen: itse olin kerran kurssilla, jonka opettaja oli innostava ja fiksu. Tunneilla opeteltiin uusi asia luovalla ja ajatuksia virittävällä tavalla. Mutta mitä tapahtui sitten seuraavalla oppitunnilla? Opettaja innoissan esitteli jo uuden opittavan asian. Eli emme saaneet mahdollisuutta kerrata jo opittua ja täten saada tyydytyksen tunnetta siitä, että olemma oppineet vaan piti heti jo heittäytyä uutta oppimaan! Sillä seurauksella, että useammat meistä unohtivat jo edellisen opitun asian...Ei opettajassa mitään vikaa ollut, kertaus jo opitusta vaan jäi aina uupumaan.
VastaaPoistaOppimisterveisin
Heini