Sattumahdollisuus ja muut oudokit

Taidetta Kiasmassa. Vai onko se taidetta? Jos se ei ole taidetta, voiko siitä jonkun mielessä syntyä taidetta? Ovatko nuo tyypit tuossa vain sattumalta, vai ovatko he sattumalta päättäneet tehdä taidetta -lattialla makaamisesta.

Törmäsin pitkästä aikaa sanaan serendipity. Sattumahdollisuus, kuten jotkut ovat sen suomeksi kääntäneet. Sattumalta syntynyt onnellinen tapahtuma. Haahuilu, jonkun toisen sanoituksen mukaan. Jossain mainittiin, että serendipity on yksi kymmenen vaikeimmin käännettävän sanan joukossa.

Sattumahdollisuudessa ei voi olla varmaa lopputulosta. Jotain hienoa syntyy, jos on syntyäkseen.

Opiskeluajoilta jäi mieleen tarina. Viime vuonna toiseen ulottuvuuteen siirtynyt kuvataideopettaja Maria Laukka kertoi, miten hän oli ystäviensä kanssa perustanut kuvataidekoulun lapsille. Serendipity sanaa ei käytetty tässä yhteydessä, mutta tarkoitus oli antaa tilaa onnellisille sattumille ja päästää valloilleen lapsissa piilevä aito luovuus. Heille annettiin parhaat välineet, paperit ja värituubit sekä vapaus tehdä ihan mitä vain.

Tuloksena oli kaaos. Värit tallottiin pitkin lattioita ja paperit revittiin (käytän tässä vähän omaa vapautta muistella sinnepäin, sillä tarinan kuulemisesta on yli 30v.).

Nuori kuvismaikka ymmärsi pian, että vapaus tarvitsee rajoja.

Sattumahdollisuuskin vaatii runkoa ja kaaoksen hallinnan välineitä. Tietoa ja kokemusta. Hallittua haahuilua. Tilaisuutta ja oikeaa ajoitusta.

Hetkinen. Tämä kuulostaa ihan innovaatiolta.
Oliko se sittenkään niin vaikea sana?

Maria Laukasta tuli arvostettu kuvaamataidon opetuksen kehittäjä. Siihen tarvittiin myös mahdollisuutta ottaa riski ja käyttää sattumahdollisuutta.

Sitä toivoisi kaikille. Kirkas, OPS:iin kirjattu tarkka päämäärä voi olla hyvä, mutta ilman sattumahdollisuutta ei synny taidetta.

Maanantaiajatuksia.

Fasilitointia ja yhteisön innostamista

Kolme päivää Otava opiston Art of Hosting kurssia on takana. Mikkeliin kokoontui reilut 40 henkeä fasilitoinnista innostuneita, tai kiinnostuneita, ihmisiä. Eri aloilta, eri ikäisiä, erilaisilla motiiveilla varustettuna.

Lähdin mukaan visuaalinen fasilitointi koulutuspäivän innostamana ja hyppäsin tuntemattomaan veteen.

Nasu nököttää pitsiliinalla.

Ensimmäinen päivä oli hämmentävä.
Kokoonnuimme piiriin, jonka keskellä nökötti nalle (joka myöhemmin paljastui Nasuksi), kukkia, omenoita ja itämaiseen uskontoon viittaavilla kelloja.

"Ok. Nyt ollaan näköjään oman mukavuusalueeni tuollapuolen."
Päivän mittaan tutustuttiin Art of Hostingin periaatteisiin. Merkitykselliset kohtaamiset ja keskustelut, oivallusten sadonkorjuu ja yhteiset leikit saivat miettimään pitäisikö käyttää "kahden jalan sääntöä". Ts. poistua paikalta.

En kuitenkaan poistunut. Ihmiset olivat mukavia, enkä ollut yksin hämmennykseni kanssa.

Kritisointi ja vastustaminen on helppoa, mutta ei välttämättä johda mihinkään uuteen. Oppiminen on myös heittäytymistä. Päätin heittäytyä.

Se kannatti, sillä vaikka välillä joutui kaivamaan esiin höpsö&hali-suodattimen, tuli työkalupakkiin paljon uutta sisältöä. Art of Hostingiin voi tutustua mm. heidän FB sivuillaan. Sieltä voi myös ladata suomenkielisen työkirjan.

Visualisointi: Kuvitellen 

AOH periaaatteisiin kuuluu nelikenttä "Host yourself", eli voidakseen pitää huolta muista täytyy ensin pitää huolta itsestään. "Be hosted", antaudu muiden huomaan, ota apu vastaan -tai miten sen nyt haluaakaan ilmaista. "Host others" ja "Be part of a community" olivat neliapilan muut lehdet.

AOH työskentely tapahtuu pitkälti piirissä. Yhteiset keskustelut käytiin piirissä istuen tai seisten. Tässä muodossa kaikki osallistuvat tasavertaisena, ei ole selkiä, joiden taakse piiloutua.

Ensimmäisenä tehtävänä kukin valitsi sen osan nelikentästä, joka tuntui voimakkaimmalta ajurilta osallistua kurssille. Näiden keskustelujen pohjalta kokoonnuttiin vielä myöhemmin purkamaan läpikäytyjä ajatuksia World Cafe -työkalulla.

Kaikki valokuvat ja piirrokset omaa käsialaani, ellei toisin mainita.

Lukujärjestys

AOH periaatteisiin kuuluu myös asioiden näkyväksi tekeminen. Taulut, fläpit, paperit, post it, kynät jne. olivat kovassa käytössä. Tuotokset jätettiin näkyville ympäri tilaa, joten kolmen päivän lopuksi visuaalinen ilotulitus oli valmis.
AOHn mukaan kaikki ovat "hosteja", jokainen ottaa vastuuta päivien ohjelmasta, sisällöstä ja toteutuksesta. Lukujärjestyksen pisteitä oli yhtä monta kuin kurssille osallistujaa ja jokainen sai (halutessaan) valita itselleen sopivan hostauspisteen. Suunnitelmat tehtiin yhdessä kurssista vastuussa olevien päähostien kanssa.
Beauty & Decoration vastuulla oli tilan järjestäminen ja järjestyksessä pitäminen. Suuremmat muutokset, pöytien ja tuolien järjesteleminen ryhmätöitä varten, tehtiin yhdessä.

Check in / Check out

Check in: hetki, jossa virittäydytään tulevaan päivään, tullaan läsnäolevaksi.
Check out: päivän päätteeksi puretaan mitä on opittu ja mitkä ovat tunnelmat.
Näihin liittyen Kyläuutiset: ilmoitukset, muutokset, pyynnöt. Eli kaikki tiedotettavat asiat check in:in ja check out:in yhteydessä.

Learning cafe

Tämä työkalu pitää sisällään lyhyitä, n. 30min sessioita. Kun World Cafe on tarkoitettu enemmän virittäjäksi ja yhteisymmärryksen virittäjäksi sopii Learning Cafe oppimisen työkaluksi.

Tarjolla oli useita sessioita, joista osallistuin kahteen. Halutessaan voi myös käyttää kahden jalan taktiikkaa ja lähteä kesken session pois.

Lari ja Larin plari.

Storytelling

Olen opettanut tarinankerrontaa markkinoinnin välineenä. Se on hyvin erilainen lähestymistapa, kuin tässä kyseessä oleva fasilitoinnin menetelmä. Story Harvestissa kerrottu tarina (oma kokemus tai toisen kertoman tarinan eteenpäin kerronta, eli kuunteluun ja toisen tarinaan eläytyminen) puretaan erilaisten roolien avulla. Ts. kuuntelijaringille jaetaan tehtäviä, joiden kautta tarinaa tarkastellaan. Lopuksi eri ryhmissä, samassa kuuntelijaroolissa olleet kokoontuvat yhteen purkamaan kokemuksia.
Puolessa tunnissa ei pääse kovin syvälle menetelmään, konkreettiset esimerkit menetelmän käytöstä olisivat auttaneet. Collective Story Harvest haulla löytyy erillaisia nettisivuja työskentelyn tueksi.

Kuvitellen Oy Maija Kotamäen visualisointi Harvestingistä.

Harvesting-tiimi työskenteli muista day hosteista poiketen tiiviisti koko kolmen päivän ajan.

Harvesting

Sadonkorjuu on yhteisen koetun matkan ja sen  vaiheiden ja tulosten keräämistä. Harvesting tiimin tehtävänä oli dokumentoida jokainen päivä ja sessio. Lopputulemaksi syntyi monta metriä piirrosta. Itselleni "uutta" oli systemaattisuus. Dokumentointi voi yhtä hyvin sisältää valokuvia, videoita, blogitekstejä jne. kunhan tapa on mietitty ja valmisteltu, ja tekijät sitoutettu etukäteen.

Open Space

 On eräänlainen pop up koulu. Lukujärjestykseen kukin sai halutessaan laittaa aihealueen, jonka halusi jakaa muiden kanssa. Itse opettaen, muilta oppien tai ihan vain keskustellen. Aikaa oli kahteen sessioon jaettu tunti, joten halutessaan pystyi sekä osallistumaan että houstaamaan session. Lisää Open Space menetelmästä esim. tästä linkistä.  Osallistuin virtuaalifasilitointiin, jonka vetäjällä oli paljon kokemusta aiheesta -kuten muillakin osallistujilla, joten olin itse onnellisesti saamapuolella (ks. muistiinpanot alla). Skybe ja Adope Connect olivat yleisimmät työkalut, mutta muistiinpanoista löytyy myös muita yhteysvälineitä.

Oma Open Space keskusteluni käsitteli Ovenkahva-opetus metodia.  Ovenkahva-idea syntyi lounaskeskustelussa, jossa pohdimme tapoja aloittaa uusi opetusjakso ilman tarkkaa, viimeiseen asti pohdittua agendaa. Käsi jo ovenkahvalla jokaisen päivän sisältö päätetään kulloisenkin tarpeen mukaan. Yhteinen ymmärrys, hyvät alustukset ja yhteenvedot ovat tärkeitä. Fasilitaattorin tai opettajan (tai opiskelijan) pitää osata kysyä oikeita kysymyksiä heti alussa, jotta työskentelyssä päästään vauhtiin.  Ilman vetäjän asiantuntemusta ja tietoa tuloksena voi olla päämäärätöntä puuhastelua, joka ei johda mihinkään. Parhaassa tapauksessa taas pois jäävät ryhmän kannalta jo tutut tai toissijaiset asiat ja päästään suoraan asian ytimeen.

Ovenkahvaan tarttuessa vasemmalla puolella edellytykset ja oikealla puhekuplissa haasteet. Keskustelua olisi taas voinut jatkaa pitempään, 30 minuuttia on lyhyt aika. 5x kysymys on palvelumuotoilusta tuttu käsite, jossa vastauksen jälkeen kysytään "miksi?". Tämä toistuu viisi kertaa. Tarkoituksena päästä pintapuolista vastausta syvemmälle. 

Design for Wicer Action

Muistuttaa menetelmänä Word Cafeta. DfWA:ssa haaste on asetettu etukäteen yhden projektinomistajan toimesta. Haasteita pystyi kuka tahansa ehdottamaan. Ryhmät jakaantuivat sen mukaan minkä haasteen koki kiinnostavaksi.
Vaiheessa yksi ryhmä (4-6 henk.) kokoontuu ratkomaan annettua aihetta. Vaiheessa kaksi muut paitsi projektinomistaja vaihtavat johonkin muuhun keskusteluun, palatakseen taas vaiheessa kolme omaan pöytäänsä takaisin. Kukin vaihe kestää 15min -1h (meille 15 minuuttia osoittautui aivan liian lyhyeksi ajaksi. Toisaalta, tässä oli lähinnä tarkoituksena tutustua menetelmään). Lopuksi tehdään lyhyt yhteenveto.  Oma aloitusryhmämme pohti kahden turkulaisen lukion yhdistämistä, toisen kyseessä olevan lukion rehtorin haasteesta. Keskustelujen tukena oli valmis työpohja. Verrattuna esim. business model canvas / lean strategy canvas malleihin, pohja oli turhan monimutkainen ja sekava, mutta auttoi keskustelussa eteenpäin ja haasteen antaja oli tyytyväinen antiin.

Laulaa ja leikkii

Kolmeen päivään mahtui myös paljon tutustumista, erilaisia lyhyitä inspiraatio-, tilanteeseen laskeutumis- ja palautumisharjoitteita. Vaikka tässä mentiin oman mukavuus/innostumisalueen rajamailla oli mukana myös työkaluja, joita ehdottomasti aion käyttää (kuten hiljaisuuspyyntö viitaten hälisevässä porukassa. Sopii hyvin omille suurille opetusryhmilleni).

Opitun merkitys tulee parhaiten esiin käytännössä kokeilemalla. Nyt vain odotan syksyä, jotta pääsen käyttämään tai soveltamaan opittua seuraavilla opintojaksoilla. Ehkä tartun ovenkahvaankin.

PS: lopussa vielä Kuvitellen visuaalisen fasilitaattorin Maijan oppien mukaan tehdyt piirustusharjoitukset. Kaikki osaa! Tosin itse olen höystänyt Maijan käteviä ja yksinkertaisia piirrosoppeja omilla lisämausteillani.

Lopuksi opin pitämään Nasu-karhusta. Ehkä siis Host Yourself oli minulle suurin oppi...

Miltä opettaja näyttää? (Välinepakki 14)

Vilma Mutka Mukamas Learnin Designista antaa ohjeita loppukiteytykseen.

Sain osallistua päivän ajan visuaalisen fasilitoinnin koulutukseen. Olen piirtänyt lapsuuteni, nuoruuteni, opiskeluaikani (taideteollinen) mutta vuosien saatossa ja ammattikuvan muuttuessa piirtäminen on ikävästi jäänyt taka-alalle.

Päivä oli innostava ja hyvin suunniteltu, kiitos Mukamaksen Vilma Mutkan ja Kuvitellen Maija Kotamäen.

Mitä opin?

Kuten Kuvitellen nettisivujen etusivulla todetaan: "Ajattelu vaikeaa, piirustelu helppoa". Piirustustaito ei ole oleellista vaan se, kuinka osaa kiteyttää ymmärrettävästi välillä vaikeita, usein abstrakteja asioita. Omasta piirustustaidosta oli välillä jopa haittaa. Kun keskityin piirtämään ilmeikästä koiraa, jäi viestimättä tarinan villakoiran ydin.

Työkalupakkiin lähtee ainakin podcast harjoitus. Kuuntelimme kaksi lyhyttä podcastia. Samalla yritimme kiteyttää kuviksi olennaiset asiat kesäloman merkityksestä ja berliiniläisten koiranomistajien uusista säännöistä.

Ihminen muistaa luennosta (jos hyvin käy) kolmesta viiteen asiaa. Koska podcast tehtävässä joutui todella keskittymään ja samalla tekemään omat kuvalliset muistiinpanot, muistan yhä nämä parin viikon takaiset podcastit ja niistä piirtämäni ydinasiat. Pelkästään kuuntelemalla muistaisin ehkä hämärästi kuulleeni jonkun äänitallenteen.
Opiskelijat: tiedän jo mitä teette seuraavalla yrittäjyysjaksolla! Kuunnellaan CoINNO podcasteja ja piirretään.

Työkalupakkiin lähtee myös aikaisemmin opitun piirtäminen kuviksi tai päivän päätteeksi "take home" piirrokset. Fasilitoinnin päivä lähti käyntiin osallistujien piirroksilla siitä, miten he ovat kahden koulutuspäivän välissä ottaneet visuaalisuuden haltuun. Kuvat laitettiin seinälle ja jokainen sai minuutin verran kertoa kuvastaan. Kierros oli tehokas.

Tuottajien opetukseen voi mainiosti ottaa mukaan käsitteiden avaamisen ja suurienkin projektien ja prosessien mallintamisen kuvina. Miten kuvaat yhteisön? Miltä näyttää yleisötyö? Entä integroitu markkinointiviestintä?

Ja miltä se opettaja näyttää? Nainen tukka tiukalla nutturalla, karttakeppi ojossa ojentamassa tuhmia? Tyyppi työpöydän ääressä etäohjaamassa?  Sata asiaa ihmisestä blogitekstissäni yksi "take home point" ohje oli: käytä ikonisia kuvia. Mikä on opettajan ikoninen kuva vuonna 2017?

Miksi käyttää? Miten käyttää?

Berliinin koirat ja koiranomistajat. Ei auta, vaikka osaisi piirtää hassun koiran, jos katsojan pitäisi ymmärtää myös mistä on kyse. Yritin tehdä ilman selittäviä tekstejä ja symboleja. Opin, että niitä saa ja kannattaa käyttää.

Myytyä opetusta

Sain ilon keväällä ja kesällä opettaa ryhmää nuoria aikuisia, jotka eivät syystä tai toisesta ole pääseet opiskelemaan ja työurakin on olematon tai pirstaleinen. Aiheena oli tapahtuman tuottaminen.

Opetusjakso kuului kokonaisuuteen, jossa ryhmä lisäksi työskenteli kaupungin työllistäminä erilaisissa työharjoittelupaikoissa liikuntavirastosta taidemuseoihin. Lopuksi koko porukka teki viikon aikana avustavia töitä Helsinki Cupissa.

Ilo tuossa tekstin alussa ei ole sarkasmia. Olin oikeasti iloinen ja innoissani tästä mahdollisuudesta. Ajattelin, että myös minulla on mahdollisuus oppia.

Mitä opin?

Periodi oli "myyty" vastaamaan kulttuurituotannon 5 op opintojaksoa Projektinhallinta tapahtumatuotannossa. Jo sopimusvaiheessa huomattiin, ettei OPS:in sisältöä voi sellaisenaan siirtää uuteen ympäristöön ja kohderyhmälle. Jakso jaettiin kahteen pakettiin, 3op lähiopetukseen ja 2 op Helsinki Cup osallistumiseen raportteineen.

Alunperin minua varoitettiin, että suurin haaste on saada ihmiset saapumaan ajoissa tai ylipäänsä tulemaan paikalle. Lähdin siis suunnittelemaan jaksoa ajatuksella: toiminnan pitää olla niin innostavaa, että sinne haluaa tulla päiväksi joka toinen viikko.

Kuten onnistuneessa tapahtumassa, myös tässä oli ruoalla tärkeä rooli. Onneksi kaupungilta löytyi varoja kustantaa ryhmälle opiskelijalounas lähiopetuspäivinä.  Ruoka oli tärkeä paitsi ravinnon kannalta, myös ryhmää yhdistävänä tekijänä. Ruokatunnin aikana ryhmä sai vaihtaa parin viikon kuulumiset vapaasti. Itse pysyin ruokatunneilta poissa. Halusin, että se on opiskelijoiden omaa aikaa, jossa kiperääkin kritiikkiä saa esittää vapaasti.
Mahdollisuus keittää kahvia ilahdutti myös opiskelijoita.

Ensimmäisellä kerralla keskityin ennakkoluuloihin. Luulot pois siitä, että opiskelu tarkoittaa hiljaa paikallaan istumista ja yhden paasaavan tyypin kuuntelua. Opiskelimme aamupäivän tanssisalissa, jokainen sai hakea itselleen mieluisen istuimen (ja sitten kaikki valitsivat tuolin!). Teimme tutustumistehtäviä.
Paneuduimme pikaprojektina  kotibileiden tapahtumatuottamiseen. Samalla käytiin läpi koko projektinhallinnan jakso, sillä ihan samat asiat kertautuvat kaikessa tapahtumatuotannossa, skaala vaihtelee.
Iltapäivällä omasta urapolustaan oli kertomassa kulttuurituotannon opiskelija. Ihminen, joka on käynyt läpi kymmenet eri työpaikat ja ammatit, ja sitten monien mutkien kautta päätynyt ja päässyt opiskelemaan.
Viesti oli lohduttava: jokaisella on oma polkunsa, sen ei tarvitse olla samanlainen kuin muilla.
Lopuksi kaikki askartelivat itselleen naamion, alter egon ryhmäkuvaa varten.

Loppuarvioinneissa tämä ensimmäinen päivä jäi kaikkien mieleen parhaiten. Sen jälkeen osallistuminen lähiopetukseen oli lähes sataprosenttista, poissa oltiin vain perustelluista syistä.

Tässä kohdassa kiitin mielessäni parin vuoden takaisia pedaopintoja. Jos jotain jäi sieltä mieleen, niin opetuksen aloittamisen ja motivoinnin tärkeys.

Mikä toimi? 

Ei suuria yllätyksiä, mutta nämä on aina hyvä pitää mielessä.

Tarinat ja teorian kääntäminen käytännön tapauskuvauksiksi.

Pelit. Pelasimme sekä valmiita lautapelejä (elokuvan tuottamiseen väljästi liittyvää Hollywood-peliä) että omia kehittämiäni pelejä. Muokkasin täällä blogissakin esiteltyä kehittämääni Pizza-peliä Helsinki Cupiin liittyvillä kysymyksillä, jossa joukkueet saivat etsiä tietoa netistä. Vapaaehtoistoimintaan liittyvän, vielä keskeneräisen, Vapari -pelin vein opiskelijoille ajatuksella, että he voivat samalla miettiä kuinka peliä voisi kehittää.
Pohdimme, mitä iloa pelaamisesta voi olla tapahtumien tuottamiseen liittyvissä taidoissa: looginen ajattelu, ongelmanratkaisutaidot, riskien hallinta (ja otto), epävarmuuden sietokyky, yhteistoiminnallisuus jne.

Facebook. Käytimme FB:tä alustana tiedon ja opiskelumateriaalien jakamiseen, keskusteluun ja tehtävien palautukseen. FB on sopivasti kaikien saatavilla ja helposti lähestyttävä. Opettajaltakin se tosin vaatii uudenlaista sitoutumista. Kun opiskelija kysyy  illalla seuraavaan päivään liittyvää asiaa, on syytä vastata. FB toimii vain, jos sen käyttö on aktiivista.
FB tehtävissä jokainen jakoi ajankohtaista tietoa pääkaupunkiseudun tapahtumakentästä ja tunnelmiaan Helsinki Cupista. Tehtävät pyrittiin pitämään sellaisena, ettei niistä selviytyminen olisi kenellekään ylivoimaista.

Ryhmäytyminen. Ryhmä teki töitä pareittain ja pienryhmissä. Välillä ryhmän sai valita itse, välillä jaoin ryhmät. Tavoitteena oli, ettei kukaan tuntisi jäävänsä porukan ulkopuolelle ja ettei syntyisi "johtajaryhmää". Samalla syntyi ryhmäpaine siihen, että kaikki osallistuvat kaikkeen, vaikka osa tehtävistä ei selvästi ollut kaikille mieluisia.
Loppuarvioinneissa juuri ryhmäytyminen sai postitiivista palautetta. Harjoittelupaikoissa ja Helsinki Cupissa oli korkeintaan kaksi ihmistä samassa paikassa. Nyt porukka pääsi tutustumaan toisiinsa ja pystyi purkamaan yhteisillä päivillä omia kokemuksiaan.

Vierailut. Kävimme Arabianrannan Kääntöpaikalla, jossa Katufestarien tuottaja kertoi tapahtumasta. Ryhmän kannalta merkittävä oli vierailu kaupungintalolle. Suurin osa ei ollut koskaan astunut kaupungintalon ovista sisään, saati istunut rakennuksen tyylikkäässä neuvotteluhuoneessa, johon kenelle tahansa ei ole pääsyä.
Vierailut ja uudet paikat avaavat uusia näköaloja. Mietin tätä myös omien perusopetuksieni kautta. Nykyisellä ryhmäkoolla, edes ryhmän puoliksi jakaen (puolikas = 20 henk.) on lähes mahdoton vierailla esim. yrityksissä.

Mikä ei mennyt suunnitelmien mukaan?

En etukäteen ajatellut rooliani niin voimakkaasti tsempparina mutta heti jakson alkuvaiheessa huomasin, että energiaa kannattaa käyttää postiviiviseen ajatteluun kannustamiseen. On ymmärrettävää, että ajatukset koulutuksesta ja työelämästä eivät ole valoisia, kun opiskelemaan ei ole päässyt, eikä työtäkään löydy. Tulevaisuuden visio ei ole kannustavin mahdollinen, yleistä keskustelua leimaavat säästötoimenpiteet, epävakaus ja muutos. Epävarmuus heijastuu takaisin varovaisena tai negatiivisen kriittisenä suhtautumisena vähän kaikkeen. Harjoitteluista, opiskelusta ja tulevasta tapahtumakeikasta kaivettiin helposti esiin nurjaa puolta.

Ryhmän heterogeenisyys toi haasteita. Kun lopputulemana opiskelijoille on luvattu opintopisteitä, jotka korvaavuudeltaan vastaavat ammattikorkeakouluopintoja, ei opiskelu voi olla pelkästään laulua ja leikkiä. Jatkossa miettisin tarkemmin minkälaisia opintojaksoja ja kenelle voi myydä opintopisteperusteisesti, kun toiveena on, että kaikki läsnäolleet ja tehtävistä jotenkin selviytyneet läpäisevät opinnot. Riittäisikö todistus osallistumisesta?

Mitä teimme?

Keskustelimme opiskelusta, CV:n keräämisestä, vapaaehtoistyön tärkeydestä, omista työ- ja tapahtumakokemuksista, palautteen antamisesta ja vastaanottamisesta, oman suhtautumisen vaikutuksesta töihin ja opiskeluun. Konkreettisesti pyysin kaivamaan jokaisesta työpäivästä jonkun hyvän kokemuksen. Helsinki Cupista piti tehdä vähintään kaksi FB päivitystä: asia, joka on mukava ja toimii hyvin ja asia, joka ei toimi. Jälkimmäiseen ei riittänyt pelkästään toteaminen, vaan piti miettiä ratkaisu -parhaimmillaan niin, että jokainen omalta osaltaa miettii mitä itse asialle voisi tehdä.

Mitä tekisin toisin?

Järjestäisin mahdollisuuksien mukaan vielä tiiviimpää yhteistyötä tilaajan ja opintojakson kanssa, vaikka kaikki ovat kiireisiä. Opiskelijoita se auttaisi ymmärtämään paremmin yhteyttä opiskelun ja konkreettisen harjoittelun välillä. Välillä toimenpiteet voivat olla hyvin pienestä kiinni.
Jos / kun opintopisteitä pitää antaa nimeäisin jakson vapaavalintaiseksi opinnoksi (syventävät opinnot), jolloin se ei suoraan velvoittaisi korvaamaan perusopintoja, mutta saadut pisteet voisi kuitenkin hyödyntää mahdollisessa tulevassa opiskelupaikassa.

Mitä teen toisin jatkossa?

Jaksolla oli hyvä tilaisuus miettiä opetusmuotoa, joka ei toteuta perinteistä luentomallia (en tosin muutenkaan toimi niin). Olisiko nekin tunnit (noin 1/4 jaksosta), joita käytin kalvosulkeisiin voinut toteuttaa muulla tavalla? Varmasti, mutta vaihtoehtoiset muodot vaativat sekä runsasta valmisteluaikaa että kokeiluja (ja niiden kautta paremmin tekemistä), ne eivät synny itsestään. Myös opetuksessa tarvitaan aikaa, yksi peli vie helposti valmisteluineen, pelaamisena ja purkuna vähintään kaksi tuntia.

Kaikki huomioni ovat epätieteellisiä. Mahdolliset yhtymäkohdat tutkittuun ja kirjoitettuun tietoon perustuvat sattumaan, omiin kokemuksiin ja intuitioon, jotka taas perustuvat...

Työkalupakin sisältöä

Vapaaehtoistyön artikkeleita purettiin ryhmissä ytimekkäästi yhden sivun postereiksi joiden sisällön ryhmät vielä suullisesti kertoivat toisille ryhmille. Ah, kuinka piirtämällä asioiden tiivistäminen on niin vaikeaa, mutta myös kivaa.

Hollywood-peli vaatii kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä, sääntöjen lukemista ja leffakorttien täyttämisen taktikointia riittää. 

Alter egojen ryhmäkuva. Säilytin naamiot ja viimeisellä kerralla kaikki kirjoittivat toisilleen kannustavia terveisiä ja kommentteja naamioiden taakse.  Syntyi kauhea poru, monella oli ikäviä tarha- ja koulumuistoja vastaavista tehtävistä! Kun kukaan ei kirjottanut omaan lappuun mitään, tai kun siinä luki vain "olet ok". Syntyi kiivasta keskustelua, mutta loppujenlopuksi päädyttiin kuitenkin kirjoittamaan opettajan "mieliksi", jos ei muuten. Kuitenkin vauhtiin päästyä lopputulos oli positiivinen ja aika meinasi loppua kesken. Kaikki haluavat lukea jotain postitiivista itsestään, vaikka se sitten olisi "sulla on kiva tukka". Kuva: Hende Nieminen

Opiskelua pomppulinnassa

Sain pitää oppitunteja Metropolian viestinnän kotiluokassa. Tila on pieni meidän suurille ryhmillemme, mutta nyt paikalla oli vain puolikas ryhmä.

Aikuiset opiskelijat iloitsivat lasten lailla istumisen eri mahdollisuuksista. Perustuolien lisäksi tarjolla on jumppapalloja, sohva ja pieniä japanilaistyylisiä jakkaroita (jotka eivät tosin kokeilun jälkeen kelvanneet kenellekkään).

Jatkuva istuminen aiheuttaa ongelmia. Epämukavalla tuolilla ryhti lysähtää ja jalat puuttuvat. YLEn sivuilta löytyvä tiedeartikkeli vastaa istumisen ongelmiin tarkemmin. Vuosi sitten kamppanjoitiin tuolitonta tammikuuta. Itse voisin lähteä kamppanjoimaan tuolittomien opiskelutilojen puolesta. Vaihtoehdoksi. Jumppapallojen ja sohvien lisäksi tarjolla voisi olla pari kuntopyörää. Ajatella, jos läppärin tai kännykän ladatakseen pitäisi polkea virtaa koneeseen... Opiskella voi myös seisen, eli tilan takaosaan pystypöytiä.

Tuolien lisäksi myös pöytiä on liikkaa. Miksi jokaisella pitäisi olla oma pikkupöytä (paitsi ehkä tenttitilanteessa)? Tilaratkaisut olisivat väljempiä, jos kahta opiskelijaa varten olisi yksi pöytä. Pöydän taakse on helppo linnoittautua, oman läppärin tai kännykän turviin, henkisesti omalle saarekkeelle.

Mikä opetuspäivässä oli erityisen mahtavaa? Luokassa ei ollut tietokonetta, eikä minulla ollut omaa mukana. Ei tylsää powerpointtia! Asiat selvisivät hyvin ilmankin, osan tunneista vedin Bob Dylan "Subterranean Homesick Bluesin" tyyliin. Toki jos olisin tilanteen etukäteen tiennyt olisin tehnyt hieman isommat ja yksinkertaisemmat "slidet".

Kuulen paljon puhetta siitä, miten opiskelijoiden mielestä opiskelun pitäisi olla hauskaa (ja tähän puheeseen sisältyy negatiivinen vire). Minun mielestäni opiskelun ei välttämättä tarvitse olla hauskaa, kaikki asiat eivät ole hauskoja tai helppoja. Hauskuus voi tulla sitten jostakin muusta, vaikkapa siitä, että saa hytkyä jumppapallolla, jos se auttaa keskittymään paremmin.

Mikä vähemmän olisi enemmän?

Olen viikon sisällä ollut useissa tapahtumissa, missä vähemmänkin olisi riittänyt. Ristiriita on ollut aiheiden määrässä suhteessa aikaan.

Näistä vähäisempänä ei ole ollut oma opetukseni. Muistan jo viime vuonna samalla opintojaksolla miettineeni karsimista. Ja mitä tein? Otin mukaan lisää erittäin tärkeiksi katsomiani aiheita. Seuraus: aika loppuu kesken. Juuri kun on hyvä keskustelu käynnissä, kuulen itseni sanovan: "Tästä olisi kiva jatkaa, mutta nyt pitää mennä eteenpäin."

Karkeasti sanottuna: sensijaan, että keskustelisimme, katsomme powerpointteja, etsimme tietoa netistä, pyydän palauttamaan tehtäviä Tuubiin, luen ja arvioin siellä olevia tehtäviä ja laitan lisää aineistoa sähköisille oppimisalustoille. Siinä välissä toteutan monimuotoista meininkiä värikkäine post it -lappuneen, peleineen ja mindmappeineen.

Samalla viikolla kuulin puhujaa, joka kertoi työn tuottavuudesta suhteessa aikaan. Ojaa kaivaa yksi riski mies metrin tunnissa. Kaivuri tekee saman muutamassa minuutissa (no, riipuu kaivuujäljen hienosäädöstä..).

Tietotekniikkaa perustellaan usein sillä, että se säästää aikaamme. Tosiasiassa se on monimutkaistanut prosesseja ja tuonut mukanaan uusia työtehtäviä, jotka ovat aikasyöppöjä. Tehtävämme ei ole ojankaivuuta, jossa ratkaisu -kaivinkone- on aika yksinkertainen, todella aikaa ja vaivaa säästävä.

Olen teettänyt opiskelijoilla tehtävää, jonka runo-esseemuotoinen tehtävänanto lainaa ranskalaista kirjailijaa Georges Pereciä ja päätyy sanoihin: "Osaatko nähdä mikä on merkillepantavaa?". Tätä pitäisi itse pysähtyä miettimään useammin. Mistä voisin karsia, niin että lopputulos, se mihin pyritään, eli oppiminen, olisikin suurempi? Mikä on se kaivinkone, meidän tapauksessamme digitaalisen oppimisen tai tallentamisen väline, joka lisää aikaa, sen sijaan että syö sitä? Mihin tarvitaan kaikkia post it -lappuja ja fläppipapereita (joita niin rakastan)? Sen sijaan, että menen harppauksen eteenpäin, pitäisi ehkä ottaa askel taaksepäin ja ottaa etäisyyttä kokonaisuuteen.

Jos katsoisi merkillepantavaa metsää.

Keksin opintojaksoni ongelmiin ratkaisunkin, tosin en ehdi toteuttaa sitä vielä nyt, mutta ensi vuonna. Kaivan kuopan ja heitän opintojaksosuunnitelmani sinne. Istutan päälle kukkia. Kuvittelen, että saan aivan uuden opintojakson opetattavakseni, niillä resursseilla, jotka siihen nykyään on (jotka eivät ole samat, kuin pari vuotta sitten). Teen uuden suunnitelman kaiken tietoni, hiljaisen tietoni ja opiskelijoilta saadun palautteen pohjalta.
Kill your darlings.

Terveisiä kaupunkimuotoilun kohtauspaikalta

Tänään oli kaupungintalolla Toimivan kaupungin seminaari. Saimme kuulla monta mielenkiintoista tarinaa siitä, mitä Helsingin kaupunkimuotoilijat ovat viimeisen parin vuoden aikana tehneet ja kuinka heidän yhteistyökumppaninsa ovat kaupungin tarjoaman palvelumuotoiluavauksen kokeneet.

Tämän blogin näkökulmasta mielenkiintoisimman puheenvuoron piti kaupunkimuotoilija Mikko Kutvonen. Ja miksi? Siksi, että Mikon esitys herätti ajattelemaan myös omaa opetustyötäni, sen päämääriä ja merkitystä.

Lähde: Mikko Kutvonen

Ensimmäisessä nappaamassani "kuvakaappauksessa", aiheena on tulevaisuuden muotoilija. Ajoista, jossa opetus keskittyi muotoiluosaamiseen, on jo menty eteenpäin. Meillä tuottaja-koulutuksessa Uuden sukupolven muotoilija sanan voisi korvata tuottajalla. Ja hei! Mehän olemme jo pitkään  toteuttaneet eri osaamisen kehillä olevia aihealueita. Ne kaikki kuuluvat tuottajan ydinosaamiseen.  Nyt pitäisi vielä keksiä, miten viestimme asiasta tehokkaimmin myös "Tuottamon" ulkopuolelle (ja miten visualisoimme kokonaisuutta opiskelijoille, jotta he osaisivat yhä tehokkaammin sanoittaa osaamistaan).

Mikko Kutvosen esityksestä

ROI, eli Return of Investment, ei kulttuurikontekstissa ole heppo käsite -eikä koulutuksessa. Insinöörien koulutuksen "ROI" tuntuu olevan helpommin käsitettävissä, kuin vaikkapa muusikon. Siksi minua ilahduttikin Kutvosen kolmikantamalli, jossa muotoilun ROI syntyy

1. Ihmisen henkisestä pääomasta 2. Yhteisön sosiaalisesta pääomasta ja 3. Organisaation taloudellisesta pääomasta.

Ajat eivät muutu helpommaksi ja sen myötä valitettavasti investoinnille odotetaan jatkossakin yhä selkeämmin euronmallista tuottoa.

Kutvosen kehittämisen akilleenkantapäät.

Kolmas kuvakaappaukseni liittyy vääriin odotuksiin.

"Odota, että kehittäminen tapahtuu."
Ei tapahdu. Ei ainakaan itsekseen.
Opetuksessa tämä voisi olla: "Odota, että oppiminen tapahtuu." Itse uskon, että kyllä se aina välillä tapahtuukin, mutta molempien osapuolisen täytyy tehdä töitä sen eteen. Ammattikorkeakoulussa itseasissa osapuolia on useampia, esim. opiskelija, opettaja ja yhteistyökumppani (toimeksiantaja, ulkopuolinen yritys tms.).
Asiat eivat vain tapahdu, ne pitää panna tapahtumaan.

"Orientoidu design -yksityiskohtiin."
Olen saanut muotoilijakoulutuksen, joten ymmärrän, että jumala asuu yksityiskohdissa. Mutta käänsin tämän kuitenkin itselleni niin, ettei opetuksessa pitäisi takertua pieniin yksityiskohtiin, vaan nähdä suuri kuva. Tämä menee hyvin yksiin ensimmäisen kehäkuvan kanssa. Jos ei näe suurta kokonaisuutta, voi opiskelijan koko ammatinkuva jäädä vajaaksi ja mahdollisuudet jäädä käyttämättä.

Viimeinen: "Valmistaudu pikavoittoihin." Tähän voisi vastata suomalaisella sananlaskulla: "Hiljaa hyvä tulee" mutta se ei ole kovin muodikasta. Miksi hauduttaa uunipuuroa yön yli, kun mikrossa saa velliä minuutissa?

Tunnustan, että en muista kuuntelinko edes kunnolla mitä Kutvosella oli esimerkiksi Akilleen kantapää-slidestaan sanottavaa, kun omat ajatukset menivät menojaan. Siksi seminaareissa, koulutuksissa, tapahtumissa ja tilaisuuksissa kannattaa käydä.

Lisää muotoilutarinoita uudelta tänään avautuneelta sivustolta http://www.muotoilutarinat.fi/

Miten lukukausi alkaa?

Meitä lehtoreita hemmotellaan pitkillä kesälomilla. Silti loma tuntuu loppuvan kesken -ainakin nyt, kun parhaat kelit alkoivat yhtä aikaa töiden kanssa.

Aina tauon jälkeen on uuden edessä: innostuneena miettii mitä uutta voisi tehdä -ainakin minä. Joskus se fiilis menee nopeasti ohi, mutta aina sieltä joku siemen löytyy ja jää kasvamaan.

Kiitos alkukesän kurjien kelien tulin tehneeksi itselleni palveluksen: suunnittelin syksyn ensimmäisen opintojakson uudistukset suunnitelmaksi ja slideiksi. Ne muutokset vanhaan, jotka olin kirjannut edellisen kurssin jälkeen tehtäväksi omien tunnelmien ja opiskelijapalautteen jälkeen. Alkukesästä asiat olivat hyvin mielessä ja opetuksen loputtua oli myös rauhallista aikaa keskittyä.

Kuinka ollakaan, loman aikana ehdin unohtaa tehdyn työn. Ilo oli suuri, kun sitten "yllätyksekseni" löysin koneelta valmiit suunnitelmat. Pientä viilausta vailla... Tämä on ollut suunnitelmani ennenkin = tee korjaukset heti opintojakson jälkeen, kun asiat ovat tuoreessa muistissa. Syystä tai toisesta työ on kuitenkin siirtynyt.
Toisaalta on hyvä, ettei asioihin reagoi liian nopeasti, vaan on ehtinyt sulatella ja työstää ajatuksia. Ettei korjaa sitä, mikä ei oikeasti ole edes rikki, vaan johon itse on kyllästynyt.

Mitä opin? Tee muutokset nopeasti, mutta pienen harkinnan jälkeen. Jatkossa teenkin. Ehkä.

Uuden kauden alkaessa on kiva ajatella, että asiat muuttuvat parempaan päin. Vaikka sitten oma työpiste muuttuisi unelmien täyttymykseksi... Kuvassa on työkaverin kokeilu, uusia pöytiä kun emme saa, vaikka jatkuva istuminen on rasittavaa ja jopa vaarallista terveydelle. Kirjapinoilla toteutettu seisomapöytä ei osoittautunut erityisen käteväksi. Jäämme siis odottamaan uutta kampusta ja sen mukanaan tuomia monipuolisempia työskentelymahdollisuuksia. Enää 2v. Jaksaa jaksaa!

Ryhmätentti

Kulttuurituotannossa suurin osa opiskelijoista ei ole innostunut tenttimään. Nurinaa ja hammastenkiristystä kuulee usein. Joihinkin aihealueisiin kirjatentti sopii kuitenkin hyvin.
Perinteinen tentti on opettajan näkökulmasta tehokas, vai onko?

Koska yhteisopettajuusmallilla jo aikaisemminkin toiminut Promootio, markkinointi, sponsorointi opintojakso uudistui uuden OPSin myötä nimeltään ja sisällöltään päätimme tehdä perusteellisen mylläyksen. Siihen kuului myös perinteisen tentin korvaaminen ryhmätentillä.

Briefasimme opiskelijoille yleiset säännöt ajoissa: mihin materiaaleihin on hyvä tutusta etukäteen ja mitä pitäisi kerrata, ettei aika tentissä mene lukemiseen. Avasimme arvioinnin pääkriteerit. Kerroimme myös, että kirjoja saa ottaa mukaan ja nettiä saa tentissä käyttää vapaasti.

Ryhmäjako tehtiin tentin alussa (neljän hengen ryhmät, ehdoton maksimi ainakin tässä tentissä. Yksi ryhmä oli 3 henk. He saivat lisäaikaa, jolla pienempää ryhmäkokoa kompensoitiin). Aikaa tehtävälle oli kolme tuntia. Siinä ajassa piti tehdä annetusta aiheesta taustakartoitus, uusi suunnitelma ja presentaatio iltapäiväksi. Tehtävä oli laaja ja vaativa. Valitsimme etukäteen aiheen, josta löytyy paljon tutkimuksia ja kartoituksia. Kolme tuntia riitti, jos oli ollut aktiivinen kontaktitunneilla, oli tehnyt kotiläksynsä huolella, osasi soventaa oppimaansa ja jakaa tentissä tehtäviä ryhmän kesken.

Vessassa sai käydä ja kahvitunteja pitää. Tosin ryhmät tekivät niin tiiviisti ja innokkaasti töitä, että tauko tarkoitti kahvin hakemista työpöydän ääreen. Eli aivan kuten toimistossa, jossa deadline painaa päälle. Me opettajat emme hengittäneet niskaan, vaan kävimme välillä kiertämässä ja katsomassa kuinka ryhmätyö sujuu ja osallistuvatko kaikki tasapuolisesti. Kysyäkin sai.

Ennen ruokatuntia tehtävät palautettiin ja ruokatunnin jälkeen ryhmät presentoivat tuloksensa. Kaikki saivat antaa palautetta. Samalla ryhmät saivat suullisesti kertoa, kuinka työ ja työnjako eteni, mitä lähdemateriaaleja he käyttivät ja mitä olivat suurimmat haasteet. Eli tiedon lisäksi testattiin tuottajalle tärkeitä innovatiivisuuden, stressinsiedon, yhteistoiminnan ja ajankäytön taitoja. Syntyi hyvää keskustelua.

Lopuksi kaikki täyttivät vielä itsenäisesti arviointiopaperin. Samalla  keräsimme palautetta ryhmätentistä.

Tulokset olivat pelkästään positiivisia. Opiskelijat pitivät tenttiä haastavana ja erittäin hyvänä. Tentissä oppi myös paljon uutta ja uskottiin, että sen aikana tullut tieto pysyy paremmin päässä kuin perinteiseen tenttiin lukemalla.

Käytimme tentiin koko päivän. Opettajan näkökulmasta varsinkin arviointi oli tehokasta, kun lukeminen ja kirjallinen kommentointi jäivät pois. Täydentävillä kysymyksillä ja keskustelun kautta pääsimme tehokkaasti asioiden ytimeen ja pintaa syvemmälle.

Tämä oli mitä parhain lukukauden päätös.

Nopeus ja tehokkuus

Tänään saimme nauttia fasilitoidusta prosessista, jossa meitä opettajia pyrittiin osallistamaan strategiatyöhön.

Pyrittiin sanon siksi, että vaikka fasilitaattorin keinot olivat hyväksi koettuja, niin en ole varma kuinka syvälle pääsimme asiassa.

Koko ryhmässä oli reilut 25 henkeä ja toimimme tehtäväkohtaisesti 2-6 ryhmissä. Melko monialaisesti, sillä mukana oli kulttuurituotannon, vaatetuksen, musiikin ja teatteri-ilmaisun ihmisiä. Osa melkotuttuja, osa naamatuttuja.

Tähän asti kaikki hyvin, vaikka ahtaassa tilassa happi oli lähellä loppua.

Aloitimme yksilötyöllä, aiheena oli miettiä kulttuurialan vahvuuksia. Siitä jatkettiin PESTEC-ympäristöanalyysiin. Välillä pohdittiin osaamisalueen verkostoja, asiakkaita ja voimavaroja (kuvassa takana). Tästä jatkettiin SWOTiin (kuvassa edessä).

Kaikki oivia välineitä. Mutta hei, aikaa oli kaksi tuntia! Miettiä suuria asioita ryhmässä sekä pareittain, käydä kaikki läpi tärkeitä asioita oransseilla tarroilla täpäten. Merkinantotriangeli soi milloin minuutin, milloin viiden minuutin välein.

Olimme nopeita, mutta olimmeko tehokkaita? Kyllä, jos ajatellaan, että tehokkuus on tavoiteeseen pääsemistä mahdollisimman pienin panoksin. Pääsimmekö syvälle? Siitä en tiedä, sillä en onnistunut nappaamaan kiinni monestakaan uudesta ajatuksesta. Uusia ajatuksia alkoi pulputa, kun pääsimme loppukeskusteluun. Sille ei tosin ollutkaan enää aikaa.

Muotoilun puolelta nopeat ja ketterät menetelmät ovat minulle tuttuja. Lyhyellä ajalla ja sen pakottamalla mahdollisimman estettömällä ajatuksen virralla pyritään päästämään alitajuinen luovuus valloilleen. Sitä seuraa ideoiden karsinta. Ketteryys voi olla myös asioiden nopeaa testaamista käytännössä, opitaan heti virheistä ja muutetaan suuntaa.

Mitä itse opin päivästä?
Mietin tarkemmin aikaa, jonka annan opiskelijoille ryhmätöissä. Riittääkö aika vain pinnalliseen raapaisuun, vai pääsisikö karsitummalla tehtävänannolla syvemmälle? Pitääkö kaikkien tehdä samat asiat? Mitä tavoitellaan: määrää vai laatua? Milloin tehtävä on esivalmistelua keskustelulle -ja kuka kirjaa keskustelun sisällöt, jos sen tuottama tulos onkin tärkein sisältö? Onko tilaa, happea ja kahvia tarpeeksi?