Myytyä opetusta

Sain ilon keväällä ja kesällä opettaa ryhmää nuoria aikuisia, jotka eivät syystä tai toisesta ole pääseet opiskelemaan ja työurakin on olematon tai pirstaleinen. Aiheena oli tapahtuman tuottaminen.

Opetusjakso kuului kokonaisuuteen, jossa ryhmä lisäksi työskenteli kaupungin työllistäminä erilaisissa työharjoittelupaikoissa liikuntavirastosta taidemuseoihin. Lopuksi koko porukka teki viikon aikana avustavia töitä Helsinki Cupissa.

Ilo tuossa tekstin alussa ei ole sarkasmia. Olin oikeasti iloinen ja innoissani tästä mahdollisuudesta. Ajattelin, että myös minulla on mahdollisuus oppia.

Mitä opin?

Periodi oli "myyty" vastaamaan kulttuurituotannon 5 op opintojaksoa Projektinhallinta tapahtumatuotannossa. Jo sopimusvaiheessa huomattiin, ettei OPS:in sisältöä voi sellaisenaan siirtää uuteen ympäristöön ja kohderyhmälle. Jakso jaettiin kahteen pakettiin, 3op lähiopetukseen ja 2 op Helsinki Cup osallistumiseen raportteineen.

Alunperin minua varoitettiin, että suurin haaste on saada ihmiset saapumaan ajoissa tai ylipäänsä tulemaan paikalle. Lähdin siis suunnittelemaan jaksoa ajatuksella: toiminnan pitää olla niin innostavaa, että sinne haluaa tulla päiväksi joka toinen viikko.

Kuten onnistuneessa tapahtumassa, myös tässä oli ruoalla tärkeä rooli. Onneksi kaupungilta löytyi varoja kustantaa ryhmälle opiskelijalounas lähiopetuspäivinä.  Ruoka oli tärkeä paitsi ravinnon kannalta, myös ryhmää yhdistävänä tekijänä. Ruokatunnin aikana ryhmä sai vaihtaa parin viikon kuulumiset vapaasti. Itse pysyin ruokatunneilta poissa. Halusin, että se on opiskelijoiden omaa aikaa, jossa kiperääkin kritiikkiä saa esittää vapaasti.
Mahdollisuus keittää kahvia ilahdutti myös opiskelijoita.

Ensimmäisellä kerralla keskityin ennakkoluuloihin. Luulot pois siitä, että opiskelu tarkoittaa hiljaa paikallaan istumista ja yhden paasaavan tyypin kuuntelua. Opiskelimme aamupäivän tanssisalissa, jokainen sai hakea itselleen mieluisen istuimen (ja sitten kaikki valitsivat tuolin!). Teimme tutustumistehtäviä.
Paneuduimme pikaprojektina  kotibileiden tapahtumatuottamiseen. Samalla käytiin läpi koko projektinhallinnan jakso, sillä ihan samat asiat kertautuvat kaikessa tapahtumatuotannossa, skaala vaihtelee.
Iltapäivällä omasta urapolustaan oli kertomassa kulttuurituotannon opiskelija. Ihminen, joka on käynyt läpi kymmenet eri työpaikat ja ammatit, ja sitten monien mutkien kautta päätynyt ja päässyt opiskelemaan.
Viesti oli lohduttava: jokaisella on oma polkunsa, sen ei tarvitse olla samanlainen kuin muilla.
Lopuksi kaikki askartelivat itselleen naamion, alter egon ryhmäkuvaa varten.

Loppuarvioinneissa tämä ensimmäinen päivä jäi kaikkien mieleen parhaiten. Sen jälkeen osallistuminen lähiopetukseen oli lähes sataprosenttista, poissa oltiin vain perustelluista syistä.

Tässä kohdassa kiitin mielessäni parin vuoden takaisia pedaopintoja. Jos jotain jäi sieltä mieleen, niin opetuksen aloittamisen ja motivoinnin tärkeys.

Mikä toimi? 

Ei suuria yllätyksiä, mutta nämä on aina hyvä pitää mielessä.

Tarinat ja teorian kääntäminen käytännön tapauskuvauksiksi.

Pelit. Pelasimme sekä valmiita lautapelejä (elokuvan tuottamiseen väljästi liittyvää Hollywood-peliä) että omia kehittämiäni pelejä. Muokkasin täällä blogissakin esiteltyä kehittämääni Pizza-peliä Helsinki Cupiin liittyvillä kysymyksillä, jossa joukkueet saivat etsiä tietoa netistä. Vapaaehtoistoimintaan liittyvän, vielä keskeneräisen, Vapari -pelin vein opiskelijoille ajatuksella, että he voivat samalla miettiä kuinka peliä voisi kehittää.
Pohdimme, mitä iloa pelaamisesta voi olla tapahtumien tuottamiseen liittyvissä taidoissa: looginen ajattelu, ongelmanratkaisutaidot, riskien hallinta (ja otto), epävarmuuden sietokyky, yhteistoiminnallisuus jne.

Facebook. Käytimme FB:tä alustana tiedon ja opiskelumateriaalien jakamiseen, keskusteluun ja tehtävien palautukseen. FB on sopivasti kaikien saatavilla ja helposti lähestyttävä. Opettajaltakin se tosin vaatii uudenlaista sitoutumista. Kun opiskelija kysyy  illalla seuraavaan päivään liittyvää asiaa, on syytä vastata. FB toimii vain, jos sen käyttö on aktiivista.
FB tehtävissä jokainen jakoi ajankohtaista tietoa pääkaupunkiseudun tapahtumakentästä ja tunnelmiaan Helsinki Cupista. Tehtävät pyrittiin pitämään sellaisena, ettei niistä selviytyminen olisi kenellekään ylivoimaista.

Ryhmäytyminen. Ryhmä teki töitä pareittain ja pienryhmissä. Välillä ryhmän sai valita itse, välillä jaoin ryhmät. Tavoitteena oli, ettei kukaan tuntisi jäävänsä porukan ulkopuolelle ja ettei syntyisi "johtajaryhmää". Samalla syntyi ryhmäpaine siihen, että kaikki osallistuvat kaikkeen, vaikka osa tehtävistä ei selvästi ollut kaikille mieluisia.
Loppuarvioinneissa juuri ryhmäytyminen sai postitiivista palautetta. Harjoittelupaikoissa ja Helsinki Cupissa oli korkeintaan kaksi ihmistä samassa paikassa. Nyt porukka pääsi tutustumaan toisiinsa ja pystyi purkamaan yhteisillä päivillä omia kokemuksiaan.

Vierailut. Kävimme Arabianrannan Kääntöpaikalla, jossa Katufestarien tuottaja kertoi tapahtumasta. Ryhmän kannalta merkittävä oli vierailu kaupungintalolle. Suurin osa ei ollut koskaan astunut kaupungintalon ovista sisään, saati istunut rakennuksen tyylikkäässä neuvotteluhuoneessa, johon kenelle tahansa ei ole pääsyä.
Vierailut ja uudet paikat avaavat uusia näköaloja. Mietin tätä myös omien perusopetuksieni kautta. Nykyisellä ryhmäkoolla, edes ryhmän puoliksi jakaen (puolikas = 20 henk.) on lähes mahdoton vierailla esim. yrityksissä.

Mikä ei mennyt suunnitelmien mukaan?

En etukäteen ajatellut rooliani niin voimakkaasti tsempparina mutta heti jakson alkuvaiheessa huomasin, että energiaa kannattaa käyttää postiviiviseen ajatteluun kannustamiseen. On ymmärrettävää, että ajatukset koulutuksesta ja työelämästä eivät ole valoisia, kun opiskelemaan ei ole päässyt, eikä työtäkään löydy. Tulevaisuuden visio ei ole kannustavin mahdollinen, yleistä keskustelua leimaavat säästötoimenpiteet, epävakaus ja muutos. Epävarmuus heijastuu takaisin varovaisena tai negatiivisen kriittisenä suhtautumisena vähän kaikkeen. Harjoitteluista, opiskelusta ja tulevasta tapahtumakeikasta kaivettiin helposti esiin nurjaa puolta.

Ryhmän heterogeenisyys toi haasteita. Kun lopputulemana opiskelijoille on luvattu opintopisteitä, jotka korvaavuudeltaan vastaavat ammattikorkeakouluopintoja, ei opiskelu voi olla pelkästään laulua ja leikkiä. Jatkossa miettisin tarkemmin minkälaisia opintojaksoja ja kenelle voi myydä opintopisteperusteisesti, kun toiveena on, että kaikki läsnäolleet ja tehtävistä jotenkin selviytyneet läpäisevät opinnot. Riittäisikö todistus osallistumisesta?

Mitä teimme?

Keskustelimme opiskelusta, CV:n keräämisestä, vapaaehtoistyön tärkeydestä, omista työ- ja tapahtumakokemuksista, palautteen antamisesta ja vastaanottamisesta, oman suhtautumisen vaikutuksesta töihin ja opiskeluun. Konkreettisesti pyysin kaivamaan jokaisesta työpäivästä jonkun hyvän kokemuksen. Helsinki Cupista piti tehdä vähintään kaksi FB päivitystä: asia, joka on mukava ja toimii hyvin ja asia, joka ei toimi. Jälkimmäiseen ei riittänyt pelkästään toteaminen, vaan piti miettiä ratkaisu -parhaimmillaan niin, että jokainen omalta osaltaa miettii mitä itse asialle voisi tehdä.

Mitä tekisin toisin?

Järjestäisin mahdollisuuksien mukaan vielä tiiviimpää yhteistyötä tilaajan ja opintojakson kanssa, vaikka kaikki ovat kiireisiä. Opiskelijoita se auttaisi ymmärtämään paremmin yhteyttä opiskelun ja konkreettisen harjoittelun välillä. Välillä toimenpiteet voivat olla hyvin pienestä kiinni.
Jos / kun opintopisteitä pitää antaa nimeäisin jakson vapaavalintaiseksi opinnoksi (syventävät opinnot), jolloin se ei suoraan velvoittaisi korvaamaan perusopintoja, mutta saadut pisteet voisi kuitenkin hyödyntää mahdollisessa tulevassa opiskelupaikassa.

Mitä teen toisin jatkossa?

Jaksolla oli hyvä tilaisuus miettiä opetusmuotoa, joka ei toteuta perinteistä luentomallia (en tosin muutenkaan toimi niin). Olisiko nekin tunnit (noin 1/4 jaksosta), joita käytin kalvosulkeisiin voinut toteuttaa muulla tavalla? Varmasti, mutta vaihtoehtoiset muodot vaativat sekä runsasta valmisteluaikaa että kokeiluja (ja niiden kautta paremmin tekemistä), ne eivät synny itsestään. Myös opetuksessa tarvitaan aikaa, yksi peli vie helposti valmisteluineen, pelaamisena ja purkuna vähintään kaksi tuntia.

Kaikki huomioni ovat epätieteellisiä. Mahdolliset yhtymäkohdat tutkittuun ja kirjoitettuun tietoon perustuvat sattumaan, omiin kokemuksiin ja intuitioon, jotka taas perustuvat...

Työkalupakin sisältöä

Vapaaehtoistyön artikkeleita purettiin ryhmissä ytimekkäästi yhden sivun postereiksi joiden sisällön ryhmät vielä suullisesti kertoivat toisille ryhmille. Ah, kuinka piirtämällä asioiden tiivistäminen on niin vaikeaa, mutta myös kivaa.

Hollywood-peli vaatii kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä, sääntöjen lukemista ja leffakorttien täyttämisen taktikointia riittää. 

Alter egojen ryhmäkuva. Säilytin naamiot ja viimeisellä kerralla kaikki kirjoittivat toisilleen kannustavia terveisiä ja kommentteja naamioiden taakse.  Syntyi kauhea poru, monella oli ikäviä tarha- ja koulumuistoja vastaavista tehtävistä! Kun kukaan ei kirjottanut omaan lappuun mitään, tai kun siinä luki vain "olet ok". Syntyi kiivasta keskustelua, mutta loppujenlopuksi päädyttiin kuitenkin kirjoittamaan opettajan "mieliksi", jos ei muuten. Kuitenkin vauhtiin päästyä lopputulos oli positiivinen ja aika meinasi loppua kesken. Kaikki haluavat lukea jotain postitiivista itsestään, vaikka se sitten olisi "sulla on kiva tukka". Kuva: Hende Nieminen

Opiskelua pomppulinnassa

Sain pitää oppitunteja Metropolian viestinnän kotiluokassa. Tila on pieni meidän suurille ryhmillemme, mutta nyt paikalla oli vain puolikas ryhmä.

Aikuiset opiskelijat iloitsivat lasten lailla istumisen eri mahdollisuuksista. Perustuolien lisäksi tarjolla on jumppapalloja, sohva ja pieniä japanilaistyylisiä jakkaroita (jotka eivät tosin kokeilun jälkeen kelvanneet kenellekkään).

Jatkuva istuminen aiheuttaa ongelmia. Epämukavalla tuolilla ryhti lysähtää ja jalat puuttuvat. YLEn sivuilta löytyvä tiedeartikkeli vastaa istumisen ongelmiin tarkemmin. Vuosi sitten kamppanjoitiin tuolitonta tammikuuta. Itse voisin lähteä kamppanjoimaan tuolittomien opiskelutilojen puolesta. Vaihtoehdoksi. Jumppapallojen ja sohvien lisäksi tarjolla voisi olla pari kuntopyörää. Ajatella, jos läppärin tai kännykän ladatakseen pitäisi polkea virtaa koneeseen... Opiskella voi myös seisen, eli tilan takaosaan pystypöytiä.

Tuolien lisäksi myös pöytiä on liikkaa. Miksi jokaisella pitäisi olla oma pikkupöytä (paitsi ehkä tenttitilanteessa)? Tilaratkaisut olisivat väljempiä, jos kahta opiskelijaa varten olisi yksi pöytä. Pöydän taakse on helppo linnoittautua, oman läppärin tai kännykän turviin, henkisesti omalle saarekkeelle.

Mikä opetuspäivässä oli erityisen mahtavaa? Luokassa ei ollut tietokonetta, eikä minulla ollut omaa mukana. Ei tylsää powerpointtia! Asiat selvisivät hyvin ilmankin, osan tunneista vedin Bob Dylan "Subterranean Homesick Bluesin" tyyliin. Toki jos olisin tilanteen etukäteen tiennyt olisin tehnyt hieman isommat ja yksinkertaisemmat "slidet".

Kuulen paljon puhetta siitä, miten opiskelijoiden mielestä opiskelun pitäisi olla hauskaa (ja tähän puheeseen sisältyy negatiivinen vire). Minun mielestäni opiskelun ei välttämättä tarvitse olla hauskaa, kaikki asiat eivät ole hauskoja tai helppoja. Hauskuus voi tulla sitten jostakin muusta, vaikkapa siitä, että saa hytkyä jumppapallolla, jos se auttaa keskittymään paremmin.

Mikä vähemmän olisi enemmän?

Olen viikon sisällä ollut useissa tapahtumissa, missä vähemmänkin olisi riittänyt. Ristiriita on ollut aiheiden määrässä suhteessa aikaan.

Näistä vähäisempänä ei ole ollut oma opetukseni. Muistan jo viime vuonna samalla opintojaksolla miettineeni karsimista. Ja mitä tein? Otin mukaan lisää erittäin tärkeiksi katsomiani aiheita. Seuraus: aika loppuu kesken. Juuri kun on hyvä keskustelu käynnissä, kuulen itseni sanovan: "Tästä olisi kiva jatkaa, mutta nyt pitää mennä eteenpäin."

Karkeasti sanottuna: sensijaan, että keskustelisimme, katsomme powerpointteja, etsimme tietoa netistä, pyydän palauttamaan tehtäviä Tuubiin, luen ja arvioin siellä olevia tehtäviä ja laitan lisää aineistoa sähköisille oppimisalustoille. Siinä välissä toteutan monimuotoista meininkiä värikkäine post it -lappuneen, peleineen ja mindmappeineen.

Samalla viikolla kuulin puhujaa, joka kertoi työn tuottavuudesta suhteessa aikaan. Ojaa kaivaa yksi riski mies metrin tunnissa. Kaivuri tekee saman muutamassa minuutissa (no, riipuu kaivuujäljen hienosäädöstä..).

Tietotekniikkaa perustellaan usein sillä, että se säästää aikaamme. Tosiasiassa se on monimutkaistanut prosesseja ja tuonut mukanaan uusia työtehtäviä, jotka ovat aikasyöppöjä. Tehtävämme ei ole ojankaivuuta, jossa ratkaisu -kaivinkone- on aika yksinkertainen, todella aikaa ja vaivaa säästävä.

Olen teettänyt opiskelijoilla tehtävää, jonka runo-esseemuotoinen tehtävänanto lainaa ranskalaista kirjailijaa Georges Pereciä ja päätyy sanoihin: "Osaatko nähdä mikä on merkillepantavaa?". Tätä pitäisi itse pysähtyä miettimään useammin. Mistä voisin karsia, niin että lopputulos, se mihin pyritään, eli oppiminen, olisikin suurempi? Mikä on se kaivinkone, meidän tapauksessamme digitaalisen oppimisen tai tallentamisen väline, joka lisää aikaa, sen sijaan että syö sitä? Mihin tarvitaan kaikkia post it -lappuja ja fläppipapereita (joita niin rakastan)? Sen sijaan, että menen harppauksen eteenpäin, pitäisi ehkä ottaa askel taaksepäin ja ottaa etäisyyttä kokonaisuuteen.

Jos katsoisi merkillepantavaa metsää.

Keksin opintojaksoni ongelmiin ratkaisunkin, tosin en ehdi toteuttaa sitä vielä nyt, mutta ensi vuonna. Kaivan kuopan ja heitän opintojaksosuunnitelmani sinne. Istutan päälle kukkia. Kuvittelen, että saan aivan uuden opintojakson opetattavakseni, niillä resursseilla, jotka siihen nykyään on (jotka eivät ole samat, kuin pari vuotta sitten). Teen uuden suunnitelman kaiken tietoni, hiljaisen tietoni ja opiskelijoilta saadun palautteen pohjalta.
Kill your darlings.

Terveisiä kaupunkimuotoilun kohtauspaikalta

Tänään oli kaupungintalolla Toimivan kaupungin seminaari. Saimme kuulla monta mielenkiintoista tarinaa siitä, mitä Helsingin kaupunkimuotoilijat ovat viimeisen parin vuoden aikana tehneet ja kuinka heidän yhteistyökumppaninsa ovat kaupungin tarjoaman palvelumuotoiluavauksen kokeneet.

Tämän blogin näkökulmasta mielenkiintoisimman puheenvuoron piti kaupunkimuotoilija Mikko Kutvonen. Ja miksi? Siksi, että Mikon esitys herätti ajattelemaan myös omaa opetustyötäni, sen päämääriä ja merkitystä.

Lähde: Mikko Kutvonen

Ensimmäisessä nappaamassani "kuvakaappauksessa", aiheena on tulevaisuuden muotoilija. Ajoista, jossa opetus keskittyi muotoiluosaamiseen, on jo menty eteenpäin. Meillä tuottaja-koulutuksessa Uuden sukupolven muotoilija sanan voisi korvata tuottajalla. Ja hei! Mehän olemme jo pitkään  toteuttaneet eri osaamisen kehillä olevia aihealueita. Ne kaikki kuuluvat tuottajan ydinosaamiseen.  Nyt pitäisi vielä keksiä, miten viestimme asiasta tehokkaimmin myös "Tuottamon" ulkopuolelle (ja miten visualisoimme kokonaisuutta opiskelijoille, jotta he osaisivat yhä tehokkaammin sanoittaa osaamistaan).

Mikko Kutvosen esityksestä

ROI, eli Return of Investment, ei kulttuurikontekstissa ole heppo käsite -eikä koulutuksessa. Insinöörien koulutuksen "ROI" tuntuu olevan helpommin käsitettävissä, kuin vaikkapa muusikon. Siksi minua ilahduttikin Kutvosen kolmikantamalli, jossa muotoilun ROI syntyy

1. Ihmisen henkisestä pääomasta 2. Yhteisön sosiaalisesta pääomasta ja 3. Organisaation taloudellisesta pääomasta.

Ajat eivät muutu helpommaksi ja sen myötä valitettavasti investoinnille odotetaan jatkossakin yhä selkeämmin euronmallista tuottoa.

Kutvosen kehittämisen akilleenkantapäät.

Kolmas kuvakaappaukseni liittyy vääriin odotuksiin.

"Odota, että kehittäminen tapahtuu."
Ei tapahdu. Ei ainakaan itsekseen.
Opetuksessa tämä voisi olla: "Odota, että oppiminen tapahtuu." Itse uskon, että kyllä se aina välillä tapahtuukin, mutta molempien osapuolisen täytyy tehdä töitä sen eteen. Ammattikorkeakoulussa itseasissa osapuolia on useampia, esim. opiskelija, opettaja ja yhteistyökumppani (toimeksiantaja, ulkopuolinen yritys tms.).
Asiat eivat vain tapahdu, ne pitää panna tapahtumaan.

"Orientoidu design -yksityiskohtiin."
Olen saanut muotoilijakoulutuksen, joten ymmärrän, että jumala asuu yksityiskohdissa. Mutta käänsin tämän kuitenkin itselleni niin, ettei opetuksessa pitäisi takertua pieniin yksityiskohtiin, vaan nähdä suuri kuva. Tämä menee hyvin yksiin ensimmäisen kehäkuvan kanssa. Jos ei näe suurta kokonaisuutta, voi opiskelijan koko ammatinkuva jäädä vajaaksi ja mahdollisuudet jäädä käyttämättä.

Viimeinen: "Valmistaudu pikavoittoihin." Tähän voisi vastata suomalaisella sananlaskulla: "Hiljaa hyvä tulee" mutta se ei ole kovin muodikasta. Miksi hauduttaa uunipuuroa yön yli, kun mikrossa saa velliä minuutissa?

Tunnustan, että en muista kuuntelinko edes kunnolla mitä Kutvosella oli esimerkiksi Akilleen kantapää-slidestaan sanottavaa, kun omat ajatukset menivät menojaan. Siksi seminaareissa, koulutuksissa, tapahtumissa ja tilaisuuksissa kannattaa käydä.

Lisää muotoilutarinoita uudelta tänään avautuneelta sivustolta http://www.muotoilutarinat.fi/

Miten lukukausi alkaa?

Meitä lehtoreita hemmotellaan pitkillä kesälomilla. Silti loma tuntuu loppuvan kesken -ainakin nyt, kun parhaat kelit alkoivat yhtä aikaa töiden kanssa.

Aina tauon jälkeen on uuden edessä: innostuneena miettii mitä uutta voisi tehdä -ainakin minä. Joskus se fiilis menee nopeasti ohi, mutta aina sieltä joku siemen löytyy ja jää kasvamaan.

Kiitos alkukesän kurjien kelien tulin tehneeksi itselleni palveluksen: suunnittelin syksyn ensimmäisen opintojakson uudistukset suunnitelmaksi ja slideiksi. Ne muutokset vanhaan, jotka olin kirjannut edellisen kurssin jälkeen tehtäväksi omien tunnelmien ja opiskelijapalautteen jälkeen. Alkukesästä asiat olivat hyvin mielessä ja opetuksen loputtua oli myös rauhallista aikaa keskittyä.

Kuinka ollakaan, loman aikana ehdin unohtaa tehdyn työn. Ilo oli suuri, kun sitten "yllätyksekseni" löysin koneelta valmiit suunnitelmat. Pientä viilausta vailla... Tämä on ollut suunnitelmani ennenkin = tee korjaukset heti opintojakson jälkeen, kun asiat ovat tuoreessa muistissa. Syystä tai toisesta työ on kuitenkin siirtynyt.
Toisaalta on hyvä, ettei asioihin reagoi liian nopeasti, vaan on ehtinyt sulatella ja työstää ajatuksia. Ettei korjaa sitä, mikä ei oikeasti ole edes rikki, vaan johon itse on kyllästynyt.

Mitä opin? Tee muutokset nopeasti, mutta pienen harkinnan jälkeen. Jatkossa teenkin. Ehkä.

Uuden kauden alkaessa on kiva ajatella, että asiat muuttuvat parempaan päin. Vaikka sitten oma työpiste muuttuisi unelmien täyttymykseksi... Kuvassa on työkaverin kokeilu, uusia pöytiä kun emme saa, vaikka jatkuva istuminen on rasittavaa ja jopa vaarallista terveydelle. Kirjapinoilla toteutettu seisomapöytä ei osoittautunut erityisen käteväksi. Jäämme siis odottamaan uutta kampusta ja sen mukanaan tuomia monipuolisempia työskentelymahdollisuuksia. Enää 2v. Jaksaa jaksaa!

Ryhmätentti

Kulttuurituotannossa suurin osa opiskelijoista ei ole innostunut tenttimään. Nurinaa ja hammastenkiristystä kuulee usein. Joihinkin aihealueisiin kirjatentti sopii kuitenkin hyvin.
Perinteinen tentti on opettajan näkökulmasta tehokas, vai onko?

Koska yhteisopettajuusmallilla jo aikaisemminkin toiminut Promootio, markkinointi, sponsorointi opintojakso uudistui uuden OPSin myötä nimeltään ja sisällöltään päätimme tehdä perusteellisen mylläyksen. Siihen kuului myös perinteisen tentin korvaaminen ryhmätentillä.

Briefasimme opiskelijoille yleiset säännöt ajoissa: mihin materiaaleihin on hyvä tutusta etukäteen ja mitä pitäisi kerrata, ettei aika tentissä mene lukemiseen. Avasimme arvioinnin pääkriteerit. Kerroimme myös, että kirjoja saa ottaa mukaan ja nettiä saa tentissä käyttää vapaasti.

Ryhmäjako tehtiin tentin alussa (neljän hengen ryhmät, ehdoton maksimi ainakin tässä tentissä. Yksi ryhmä oli 3 henk. He saivat lisäaikaa, jolla pienempää ryhmäkokoa kompensoitiin). Aikaa tehtävälle oli kolme tuntia. Siinä ajassa piti tehdä annetusta aiheesta taustakartoitus, uusi suunnitelma ja presentaatio iltapäiväksi. Tehtävä oli laaja ja vaativa. Valitsimme etukäteen aiheen, josta löytyy paljon tutkimuksia ja kartoituksia. Kolme tuntia riitti, jos oli ollut aktiivinen kontaktitunneilla, oli tehnyt kotiläksynsä huolella, osasi soventaa oppimaansa ja jakaa tentissä tehtäviä ryhmän kesken.

Vessassa sai käydä ja kahvitunteja pitää. Tosin ryhmät tekivät niin tiiviisti ja innokkaasti töitä, että tauko tarkoitti kahvin hakemista työpöydän ääreen. Eli aivan kuten toimistossa, jossa deadline painaa päälle. Me opettajat emme hengittäneet niskaan, vaan kävimme välillä kiertämässä ja katsomassa kuinka ryhmätyö sujuu ja osallistuvatko kaikki tasapuolisesti. Kysyäkin sai.

Ennen ruokatuntia tehtävät palautettiin ja ruokatunnin jälkeen ryhmät presentoivat tuloksensa. Kaikki saivat antaa palautetta. Samalla ryhmät saivat suullisesti kertoa, kuinka työ ja työnjako eteni, mitä lähdemateriaaleja he käyttivät ja mitä olivat suurimmat haasteet. Eli tiedon lisäksi testattiin tuottajalle tärkeitä innovatiivisuuden, stressinsiedon, yhteistoiminnan ja ajankäytön taitoja. Syntyi hyvää keskustelua.

Lopuksi kaikki täyttivät vielä itsenäisesti arviointiopaperin. Samalla  keräsimme palautetta ryhmätentistä.

Tulokset olivat pelkästään positiivisia. Opiskelijat pitivät tenttiä haastavana ja erittäin hyvänä. Tentissä oppi myös paljon uutta ja uskottiin, että sen aikana tullut tieto pysyy paremmin päässä kuin perinteiseen tenttiin lukemalla.

Käytimme tentiin koko päivän. Opettajan näkökulmasta varsinkin arviointi oli tehokasta, kun lukeminen ja kirjallinen kommentointi jäivät pois. Täydentävillä kysymyksillä ja keskustelun kautta pääsimme tehokkaasti asioiden ytimeen ja pintaa syvemmälle.

Tämä oli mitä parhain lukukauden päätös.

Nopeus ja tehokkuus

Tänään saimme nauttia fasilitoidusta prosessista, jossa meitä opettajia pyrittiin osallistamaan strategiatyöhön.

Pyrittiin sanon siksi, että vaikka fasilitaattorin keinot olivat hyväksi koettuja, niin en ole varma kuinka syvälle pääsimme asiassa.

Koko ryhmässä oli reilut 25 henkeä ja toimimme tehtäväkohtaisesti 2-6 ryhmissä. Melko monialaisesti, sillä mukana oli kulttuurituotannon, vaatetuksen, musiikin ja teatteri-ilmaisun ihmisiä. Osa melkotuttuja, osa naamatuttuja.

Tähän asti kaikki hyvin, vaikka ahtaassa tilassa happi oli lähellä loppua.

Aloitimme yksilötyöllä, aiheena oli miettiä kulttuurialan vahvuuksia. Siitä jatkettiin PESTEC-ympäristöanalyysiin. Välillä pohdittiin osaamisalueen verkostoja, asiakkaita ja voimavaroja (kuvassa takana). Tästä jatkettiin SWOTiin (kuvassa edessä).

Kaikki oivia välineitä. Mutta hei, aikaa oli kaksi tuntia! Miettiä suuria asioita ryhmässä sekä pareittain, käydä kaikki läpi tärkeitä asioita oransseilla tarroilla täpäten. Merkinantotriangeli soi milloin minuutin, milloin viiden minuutin välein.

Olimme nopeita, mutta olimmeko tehokkaita? Kyllä, jos ajatellaan, että tehokkuus on tavoiteeseen pääsemistä mahdollisimman pienin panoksin. Pääsimmekö syvälle? Siitä en tiedä, sillä en onnistunut nappaamaan kiinni monestakaan uudesta ajatuksesta. Uusia ajatuksia alkoi pulputa, kun pääsimme loppukeskusteluun. Sille ei tosin ollutkaan enää aikaa.

Muotoilun puolelta nopeat ja ketterät menetelmät ovat minulle tuttuja. Lyhyellä ajalla ja sen pakottamalla mahdollisimman estettömällä ajatuksen virralla pyritään päästämään alitajuinen luovuus valloilleen. Sitä seuraa ideoiden karsinta. Ketteryys voi olla myös asioiden nopeaa testaamista käytännössä, opitaan heti virheistä ja muutetaan suuntaa.

Mitä itse opin päivästä?
Mietin tarkemmin aikaa, jonka annan opiskelijoille ryhmätöissä. Riittääkö aika vain pinnalliseen raapaisuun, vai pääsisikö karsitummalla tehtävänannolla syvemmälle? Pitääkö kaikkien tehdä samat asiat? Mitä tavoitellaan: määrää vai laatua? Milloin tehtävä on esivalmistelua keskustelulle -ja kuka kirjaa keskustelun sisällöt, jos sen tuottama tulos onkin tärkein sisältö? Onko tilaa, happea ja kahvia tarpeeksi?

Kuva on kiva

Suvi Uotilan ja Mikael Mäkitalon julisteet tapahtumamarkkinointitehtävään.

Meillä kulttuurituotannossa kirjoitetaan paljon: esseitä, analyysejä, kritiikkejä, suunnitelmia ja tiedotteita. Niin pitää ollakin, sillä tuottajan työssä on paljon tekstin tuottamista.

Maailma ympärillä on kuitenkin  hyvin visuaalinen. Kuvalla on suuri voima. Tässä tehtävässä opiskelijaparien tehtävänä oli suunnitella tapahtuma, jonka päämääränä on tuoda tunnetuksi kulttuurituottajaopiskelijoita. Esitystapa on vaihteeksi visuaalinen. 

Julisteesta (tai julisteparista) piti selvitä tuottajan osaamisen vahvuustekijät ja kohderyhmä, jolle tapahtuma suunnataan. Mielenkiinnon herättäminen ja idean erottuminen massasta oli myös tähtäimessä.

Yhteisessä kritiikissä annettiin ensin "pisteitä". Rasti, jos vahvuustekijät tulivat esiin. Ympyrä, jos kohderyhmä kävi ilmi. Ruutu, jos toteutus oli huomiota/kiinnostuksen herättävä. Vasta tämän jälkeen parit pääsivät kertomaan tarkemmin mistä on kyse.

Yhteinen kritiikki on myös välillä hyvä. Omista muotoiluopinnoista kritiikkitilaisuudet jäivät hyvin mieleen. Oppi argumentoimaan oman työnsä puolesta, arvioimaan muita ja hyväksymään erilaisia mielipiteitä.

Syntyi loistavia ideoita, joista kuvassa yksi. On myös mahtavaa nähdä, miten paljon opiskelijoissa on voimavaroja (vaikka sitten näitä visuaalisia, vaikka heistä graafikoita ei ole koulutettukaan). Niitä pitäisi muistaa hyödyntää useammin.

Kuka saa arvioida?

HS vieraskynässä Sara Heinämaa ja Olli-Pekka Moisio kirjoittivat aiheesta "Opiskelijat eivät osaa arvioida opetuksen laatua". Raflaavan otsikon takana oli tutkimustietoa.

Parin päivän kuluttua tuli vastine Leena Walforsilta ja Aino Alatalolta "Opiskelijoiden äänellä on perusteltu paikkansa".

Tänään kollega kertoi teollisuuden parissa työskentelevän ystävänsä todenneen, että opettajien vähentyvät tuntiresurssit ja opiskelijoiden "valta" (minun lainausmerkkini) antaa palautetta, on kätevä tapa saada opettajat tekemään yhä parhaansa pienenevillä eväillä.

Kahdessa ensinmainitussa esimerkissä on molemmissa oma totuutensa ja ne puhuivat vähän eri asioista. Kolmas toteamus kuulostaa sekin aika osuvalta.

Arviointia pitää ohjata -oli sen kohde mikä hyvänsä.
Opiskelijan pitää tietää miksi arviointia tehdään ja mihin se vaikuttaa.
Kuten muitakin taitoja, arviointia voi opiskella.

On totta, että osa huonoja arvosanoja saaneista ja sisällön vaikeaksi kokeneista antavat huonoja arvioita (siitäs sait!). Mutta ainakin meillä arviot ovat enimmäkseen ihan reiluja, jos opiskelija kokee oman kohtelunsa reiluksi. Silloin mm. tehtävät selkeitä, arviontikriteerit tiedossa, arvioidaan asiaa ei henkilöä ja tukea tekemiseen on saatavilla. Jos vielä yleinen ilmapiiri on hyvä ja kannustava, niin aina paranee.

Tässä tekee mieli palata kirjaan "100 things every designer needs to know about people" (ks. varhaisempi blogi). Yksi luvuista kehoittaa miettimään arvioinnin ajankohtaa. Jos se on hyvin lähellä itse tapahtumaa, tuppaavat arviot olemaan negatiivisempia. On inhimillistä muistaa kaikki pienet epäkohdat, kun ne on juuri kokenut. Muutaman viikon kuluttua arviot muuttuvat positiivisemmaksi, kokonaisuus hahmottuu ja turhat nurinat unohtuvat. Siihen nähden systeemi, jossa arviot menneestä opintojaksosta pitäisi antaa välittömästi sen loputtua, on huono.

Välinepakki 13: Mitä tekisin toisin?

Saatiin taas yksi opintojakso päätökseen. Viimeisenä tehtävänä opiskelijat kirjoittivat post it -lapuille: "Mitä tekisin toisin, jos nyt tekisin uudelleen jakson tehtävän?" (Iso tehtävä, jota hinkattiin koko kolme kuukautta.)

Saimme hyviä vastauksia. Ne auttavat meitä tehtävän briefauksessa seuraavalla kerralla. Lisäksi ne voi laittaa uudelle ryhmälle tiedoksi, vertaisohjeistuksena.